Verraten uutena suunnistuksen harrastajana ja Oulurastien
kävijänä olen pyrkinyt jututtamaan kokeneempia suunnistajia lajia ja sen
käytäntöjä oppiakseni. Nyt onnistuin saamaan blogiini haastateltavaksi yhden
aktiivisimmista Oulurasteilla kävijöistä, eli Jouni Herrosen. Jouni osallistui tänä
kesänä lähes kaikille 56 järjestetylle Oulurasteille, yhden ainoan kerran
jäätyä väliin. Aktiivisuus on ollut liki samaa tasoa jo vuosikaudet, pikaisesti
Oulurastien tilastoista summattuna Jounilla on 15 viime kauden ajalta yhteensä
huikeat 540 suoritetta.
 |
| Aina Oulurasteilta löytyvä mies. |
Mikä on historiasi suunnistajana?
Olen pienestä pitäen tykännyt kartoista, vieläkin etsin
maailmalla kulkiessa mielellään ”oikean” paperikartan vaikka erilaiset
sähköiset navigaattoritkin nykyään toimivat varsin hyvin. Suunnistusta
opetettiin meillä jo koulussa, mutta ensimmäiset ja ainoat
suunnistuskilpailut olen käynyt armeijassa. Juoksukunto oli hyvä, mutta
suunnistustaito ei niinkään. Onneksi heti minun jälkeeni lähti joku
SM-tason suunnistaja joka otti minut kiinni jo ennen ensimmäistä rastia.
Eikun kantaan ja hetken päästä ei enää uskaltanut päästää kaveria
näkyvistä. Itse en ehtinyt karttaa lukea ollenkaan painelin vaan perässä
sen minkä kintuista pääsin. Vasta kun oltiin kasarmin lähellä ja paikat
alkoivat taas olla tuttuja, uskalsin päästää kaverin karkuun. Tulin
toiseksi ja palkinnoksi tuli kuntoisuuslomaa ja nimitys taistelulähetiksi 😊.
Suunnistusharrastus
jatkui reilu vuosi myöhemmin Kokkolassa silloisen tyttöystävän, nykyisen
vaimon ansiosta. Appiukko Veikko oli innokas suunnistaja ja houkutteli
tyttärensä ja minut siinä sivussa Kokkolan alueen iltarasteille. Niitä
kierrettiin useampana kesänä ja aika ahkerasti jo silloin. Iltarasteja
sponsoroi silloin Kansallis-osakepankki ja kesän ahkerimmille Oravarastien
etsijöille annettiin aina jotain tunnustuspalkintoja. Vielä on tallessa
ainakin KOPin pipo ja kassi noilta ajoilta.
Suunnistus jäi moneksi
vuodeksi kun muutin muualle opiskelujen vuoksi, mutta alkoivat vähitellen
uudelleen kun muutimme Ouluun 90-luvun alussa. Lapsetkin pääsivät aika pieninä
kantorinkassa mukaan rastien hakuun. Siitä on muutama hauska muisto kun
mentiin muutaman suunnistajan kanssa monta rastiväliä samoilla ajoilla,
mutta eri tyyleillä. Lapsi selässä kun ei uskaltanut metsässä juosta niin
menin kävellen, mutta ehtihän siinä aika tarkkaan katsoa missä mennään ja
rastit löytyivät helposti. Se toinen tyyli oli mennä mahdollisimman lujaa
ja taisi vähän ärsyttää kun joku reppuselkä on aina samaan aikaan tai
aiemmin leimaamassa, niin seuraavalle rastivälille piti lisätä vauhtia ja
pummata vielä pahemmin. Lapsista ei ole tullut suunnistajia (ainakaan
vielä), mutta vaimon kanssa on oikeastaan suunnistusinto vain kasvanut.
Aika omituinen havainto tuli kerran kun jossain kyseltiin harrastuksia
niin minulla jäi suunnistus pois listalta. Ilmeisesti en pidä sitä enää
harrastuksena, se on vaan jotain jota olen lähes aina tehnyt.
Mitkä olivat tämän vuoden 3 parhaiten mieleen jäänyttä
rataa?
1) Ensimmäinen oikea yösuunnistus minulle ikinä oli
yöcupissa Köykkyrissä (armeijan hortoiluja porukalla valkoiset nenäliinat
perstaskussa ei lasketa). Heti tuli miesten C-radan voitto 😊. No ei oikeastaan
siksi, vaan siksi että pimeässä metsässä oli niin mahtava tunnelma.
Välillä yksin usvaisessa suossa, välillä kymmenien lamppujen ympäröimänä
porukkapummipaikassa. Hieno kokemus.
2) VePo:n Sprinttirata Kempeleessä. Yleensä en pidä
kaupunkisprinteistä kun radat on usein helppoja ja juoksukunto ratkaisee.
Nyt oli radan laatija onnistunut tekemään ihan mukavia pähkinöitä joista
osan oivalsi vasta kotona karttaa katsellessa. Tapahtumasta oli
jälkeenpäin paljon polemiikkia, kun kaikki eivät noudattaneet sprinttisuunnistuksen
sääntöjä (oikojat kyllä yleensä erottuu väliajoista). Minusta he olivat
tuossa suurimmat menettäjät, kun ne pähkinät oli parhaimmillaan kun
mentiin sääntöjen mukaan
3) HaHe:n rastit Kalliomäellä. Tuo on maastona haastava ja
opetti taas nöyryyttä. Ei ole moneen vuoteen ollut keskeytys niin lähellä,
mutta sisu ei antanut periksi ja lopulta kaikki rastit löytyi vaikka
kartan lukuun olisi lopussa jo melkein lamppua tarvinnut. Hattu päästä
niille jotka kävivät tuolla yöcupissa!
 |
| Jounin VePo:n sprintissä 4.9. suunnistama B-rata. Haastavia pähkinöitä löytyy. Kuva kopioitu Liveloxista, missä myös A- ja C-rata sekä eri suunnistajien valitsemia reittejä (klikkaa linkkiä). |
Mikä oli ainoa kerta kun jätit Oulurastit väliin?
Helatorstain rastit
Kaukovainiolla jäivät väliin kun olin sukellusleirillä Norjassa. Tosin
kompassia sielläkin käytettiin, veden alla on paljonkin käyttöä
suunnistustaidoille. Kartta pinnan alta useimmiten puuttuu, mutta käytössä
on kompassin lisäksi syvyysmittari josta on paljon iloa suunnistuksessa
(pysyy aika hyvin käyrällä).
Oletko suunnistanut urallasi paljon muualla kuin
Oulurasteilla?
Kokkolan ja Oulun iltarastit tuli jo mainittua, muualta
ei valitettavasti ole kokemusta. Kokkolan ja Oulun maastot ovat vielä aika
samanlaisia, joten pitäisi kyllä ottaa oikein asiaksi lähteä vierailemaan
muiden seutujen rastitapahtumissa. Vasta käytiin Rokualla patikoimassa mm.
yöcupin finaalin maastoissa. Olisihan tuolla aika erilaista suunnistaa.
Kilpasuunnistus ei oikein koskaan ole kiinnostanut, on ihan mukavaa että
voi välillä vaikka napata mustikoita tai lakkoja mättäältä kun ei ole niin
kiire. Paras karpalopaikkakin on löytynyt Oulurastien varrelta.
Miten Oulurastit ja suunnistaminen yleensäkin ovat
muuttuneet suunnistus-urasi aikana?
Ensimmäiset kartat oli mustavalkoisia monisteita
jostain peruskartasta, nykyisin parhaimmillaan kuin taideteoksia.
Karttojen laatu on parantunut huimasti. Suunnistajien määrä tapahtumissa
on vaihdellut paljonkin, mutta nyt on rasteilla väkeä riittänyt.
Uuden
tekniikan myöstä suunnistuksesta on tullut ihan eri tavalla yleisö- ja
televisiolaji. Ensimmäisillä Oravarasteilla jo otettiin aikoja ja ne
painettiin jopa Keskipohjanmaa -sanomalehteen, mutta ei silloin osattu
niin hienosta tulospalvelusta haaveillakaan kuin mitä Oulurasteilla on. Minullakin on ranteessa vielä lisäksi GPS -kello josta voi aina
jälkikäteen ihmetellä missä sitä on seikkailtu ja kuinka läheltä rastin
voi joskus ohittaa sitä näkemättä. Petterin blogi on myös hyvä esimerkki
siitä miten reittejä, tietoa ja osaamista jaetaan verkossa. Itsellä kuluu
tietokoneella muutenkin niin paljon aikaa että tuo osa harrastuksesta
vielä puuttuu.
Onneksi se perusjuttu suunnistuksessa on säilynyt
ennallaan, jotenkin olen edelleen aivan ihmeissäni siitä että voin mennä
täysin vieraaseen paikkaan mukanani niin yksinkertaiset kapistukset kuin
kartta (= pala paperia) ja kompassi ja kulkea minne haluan. On se
verratonta vaihtelua kaikenlaisten vekottimien täyttämään arkeen.
Kiitos antoisasta haastattelusta Jouni!
Kommentit
Lähetä kommentti