Ruunala 20.6. ja Punasenladonkangas 22.6.

Pääsin taas parilla viime omatoimirasteilu-kerrallani kokemaan uusia maastoja: Ruunalan Ylikiimingin Rekikylässä ja Punaisenladonkankaan Auran majan koillispuolella. Molemmat olivat haastavan Kalliosuon jälkeen normaalimpaa Oulun alueen maastoa, omine erityispiirteineen. Ruunalassa on monipuolista kangasmetsää harvennushakkuineen, soiden ympäröimänä. Punaisenladonkankalla taas maasto oli keskimääräistä hitaampaa/vaativampaa.


Ruunalan lähtö & maali idyllisesti maaseudulla.

Ruunalan A-rata. Rastivälille 14-15 oli lisätty omatoimirastien alkamisen jälkeen kiellettyä aluetta, siksi osa on mennyt tuon rastit.fi:ssä suoraan, itse kiersin oikealta.

Kun kävin edellisen kerran Ylikiimingissä Oulurasteilla, tulin silloinkin paikalle vaimon suvun mökiltä Karahka-järveltä. Tällä kertaa kävin suunnistamassa juhannuslauantain aamupäivällä, samalla kun jotkut pidempään juhannusperjantaita viettäneet vasta heräilivät. Päätin ottaa suunnistuksen tällä kertaa normaalia kevyemmin ja rennommalla juhannus-otteella. Metsässä juokseminen ja uusien maastojen kokeminen on aina niin mukava kokemus, että siitä kyllä nauttii joka kerta. Jopa niin paljon, että ehkäpä koko suunnistusurani pisin yli 10 minuutin pummikin enempi hymyilytti kuin harmitti suunnistuksen jälkeen. Vaikka se tuli otettua vieläpä helpohkolla rastilla. Muuten suunnistus sujui mainiosti ja ne vaativamman näköiset rastit löytyivät melko lailla näppärästi. (Oma reittini sekä muita reittejä rastit.fi.)

Mainittakoot Ruunalasta myös se, että kartalla oli muualla Suomessa normaalit, mutta Oulun alueella epätavalliset 5 metrin käyrävälit, koska kangasmaastossa oli sen verran mäkiä. Olikin mukava saada vähän normaalia enemmän oppia myös käyrien lukuun.


Megapummi juhannus-fiiliksissä. En tiedä taitoinko kartan väärin vai miksi jätin tuon punaisella viivoittamani alueen täysin huomioimatta. Kun tulin sillä alueella olevalle metsäautotielle, luulin sen olevan keltaisella merkitsemäni metsäautotie ja suuntasin vihrää nuolta rastille, samalla luulin juoksevani violettia nuolta. Alussa metsäautotie ei mätsännyt ja myöhemmin ojatkin olivat pielessä eikä hakkuuaukiokaan tullut vastaan, vaikka yritin varmistaa rastin sitä kautta. Aikani "rastimääritteiden alla" kartalla pyörittyäni palasin samaan lähtöpisteeseeni metsäautotielle ja älysin, missä oikeasti olen.

Mielenkiintoinen tiheikkö rastivälillä 17-18. Olisiko joku alkanut kasvattamaan joulukuusia, kunnes ei olekaan myynyt niitä? Vaikea keksiä muuten, miksi paikassa on iso ruutukaavaan täsmäistutettu kuusikko.

Suuntasin juhannuksen jälkeen maanantai-iltana yhdeksän maissa Punaisenladonkankaalle, jonka kahta eri rataa järjestävä taho kuvaili vaativiksi. Olen miettinyt, että näillä useamman suunnistuskerran viikoilla joku suoritus voisi aina olla nopeampikin, joten valitsin tällä kertaa ”radan 2”, joka oli 3 rastia ja 1,7km rataa 1 lyhyempi. Jälkikäteen katsottuna pääero näillä radoilla oli se, että rata 1 kävi kartan kaakkoisosassa pari työläämpää ja pidempää suoylitystä, muuten rastipisteiden oltua hyvinkin samat, mutta valtaosin eri järjestyksessä.

Punaisenladonkankaan rata 2.

Jo matka parkipaikalta lähtöön oli erikoinen.

Olikin epätavallista, että suunnistukseni kesti vain 34 minuuttia kun on tullut totuttua reilun tunnin ratoihin (omalla vauhdillani). Suunnistus sujui erinomaisesti ja olen aika tyytyväinen "gps-jälkeeni (linkki rastit.fi)" ja suunnan pitämiseen keskimäärin varsin vaikeakulkuisessa maastossa. En siis suosittele tätä rataa perheen ensimmäiseksi yhteiseksi suunnistuskokemukseksi vaan pikemminkin meille vähän enemmän haastetta toivoville, radan sisällettyä jonkin verran tiheämpää karttavalkoista metsää, raskaampipohjaista hakkuuaukeaa ja suota. Vaikka suunnistukseni olikin liki täydellinen, otin loppuun viimeiselle rastille minuutin pummin, joka oli tällä kertaa erittäin ymmärrettävä ”ylimääräisten” ojien hämättyä ja ojien syvyyden vaihdeltua hetkittäin varsin erikoisesti.

Omalla tapaansa erikoinen pummi. Olin vihreässä pisteessä mielestäni varmuudella rastilla, siinä kun meni suon ja metsän rajalla pohjois-eteläsuuntainen pieni oja ja itä-länsisuuntainen oja päättyi. Kun menin seuraavalle ojalle pohjoiseen punaista jälkeä pitkin, huomasin että se itä-länsisuuntainen oja jatkuukin pidemmälle, eli vihreässä pisteessä ollessani en vaan huomannut vaihtelevan syvyisen ojan jatkuvan lännemmäksi ja että se kyseinen pohjois-eteläsuuntainen risteävä pieni oja ei edes ollut kartalla.

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi Punaisenladonkankaalta jäi Ruunalan tapaan mieleen karttatyön laadukkuus, eli tuttuja karttamerkkejä pystyi lukemaan osaamisellani hyvin jopa jokaista kiveä myöten (vrt. vaikeuteni Kalliosuolla oudompien karttamerkkien ja yleistettyjen kartan kohtien kanssa). En tiedä johtuiko hyvä kartalla pysymiseni siitä, että olisin voinut pitää enemmän vauhtia ja keskittyä enemmän olennaisiin karttamerkkeihin. Ehkäpä huolellisempi suunnistus on silti keskimäärin taidoillani tehokkaampaa kuin ylikova vauhdinpito, jolloin menee keskimäärin vähemmän aikaa lisämetreihin, suuntien korjailuihin ja samoin mahdollisiin pummeihin.

Molemmat suunnistukset toivat siis jälleen lisäkokemuksia ja oppeja, mitä tänä keväänä & alkukesänä on kertynyt uusien rastijärjestelyjen ansiosta muutenkin poikkeuksellisen paljon :)

Kommentit